tiistai 13. huhtikuuta 2010

Täällä ollaan

Täällä ollaan ja parin päivän laiskottelun jälkeen alkaa sosiaalinen paine tuntua: blogi on saatava pystyyn. Tästä saatte. Ensimmäiseksi varoituksen sana niille, jotka ovat lukeneet Bangaloren blogiani, ja odottavat jotain samanlaista, tulette pettymään. Olen rakastunut, kerta kaikkiaan. Ainakaan tässä ensi huuman vaiheessa minulta ei tule irtoamaan mitään nokkelan hauskaa kriittistä tekstiä Kochista. Katsotaan sitten kahden kuukauden päästä kun Intia taas paljastaa todellisen karvansa, jos paljastaa. Onhan tämä toki Intia, mutta kun on asunut Bangaloressa, tämä on paratiisi. Katsokaa, kuinka vihreää täällä on:




Myönnettävä on, että hämmästys on ollut suurta. Vaikka tolkutin itselleni kovasti ennen tänne tuloa, että tämä on totaalisen eri paikka - nämä ovat eri ihmisiä, kieli on eri, historia on eri, kulttuuri on eri - silti myönnän, että jossain alitajunnassani olin varautunut uuteen Bangaloreen, kauniimmassa paketissa. Mutta jokainen hetki täällä jaksaa vielä yllättää minut. Ihmiset täällä ihan oikeasti ovat paljon ystävällisempiä. Täällä ei ole lainkaan samassa määrin byrokratiaa. Eilen hankimme minulle prepaid liittymää, ja minä älypää kiikutin miehelleni minun passini ja valokuvani (mitäs herätti minut kesken päiväunien), vaikka olisi tarvittu hänen vastaaviaan. Nyt olen kuitenkin onnellinen puhelinliittymän omistaja, kunhan valokuva toimitetaan tänään. Bangaloressa meinasi jäädä liittymät saamatta kun valokuvassa oli vaaleansininen tausta ja piti olla punainen. Että siinä niitä eroja. Tämä kuvaa mielestäni aika hyvin muutenkin yleistä ilmapiiriä täällä. Minä viihdyn ja hyvin. Miksi oi miksi meitä ei lähetetty tänne vuodeksi ja Bangaloreen kolmeksi kuukaudeksi...

Täällä on myös käsittämättömän puhdasta Intiaksi. Liikenne on myös paljon vähäisempää kuin mihin olen tottunut.Tosin täytyy myöntää se, että emme ole olleet juuri liikkeellä ruuhka-aikaan vilkkaammilla paikoilla, mutta Bangaloressa tuntui yötä lukuunottamatta joka aika olevan ruuhka-aika.

Olemme nauraneet sille, miten olemme pari päivää hokeneet melkein asiasta kuin asiasta miten tämäkin on täällä paremmin. Parempi kai näin päin. Ajatelkaa mikä karmea pettymys, jos kokemus Intiasta olisi tällainen paratiisi, ja sen jälkeen tulisi lähetetyksi todelliseen maailmaan. Täällä linnut laulelevat ja kukat tuoksuvat (ihan oikeasti, piti nipistää jo itseään, eihän täällä voi kukat tuoksua, mutta kyllä).

Jottei jää liian ruusuista kuvaa, niin yksi asia on, jota kaipaan Bangaloresta suunnattomasti. Oma kuskimme Mohan. Mohan piti aina minusta huolta välillä liiankin tehokkaasti, ei ollut puhettakaan, että esimerkiksi auton oven olisin avannut itse. Kun Madam pudotettiin kaupan eteen ja ajettiin parkiin kymmenen metrin päähän, niin Madamelle pidettiin kova puhuttelu, että Madame käy vain tässä kaupassa, ja tulee sitten tähän eteen, eikä sitten lähde mihinkään, vaan soittaa Mohanille. Ei askeltakaan, ettei Madam eksy tai jää auton alle tai tule ryöstetyksi tai muuta pahaa. Ja voi sitä paheksuvien katseiden ja miksi sinä liikuit kysymysten määrää, jos erehdyin soittamaan naapurikaupan edestä ja sanomaan, että minä olenkin täällä.

Täällä meillä ei ole vakiokuskeja ja on täysin tuurista kiinni kenet me saamme. Yksi kuski ajaa niin hiljaa, että jopa riksat ajavat molemmilta puolilta ohi. Pari kuskia ajaa taas niin lujaa että tekee mieli pistää silmät kiinni ja rukoilla henkensä puolesta. Jotkut kuskit eivät osaa sanaakaan englantia. Joku kuskeista taas oli sujuvasti osannut ajaa kaupungille, muttei ollut löytänyt enää takaisin guesthouselle. Ja vielä lopuksi oma lempparini: kuski jonka puhelin soi taukoamatta ja joka pisti joka puhelun ajaksi parkkiin keskelle tietä: turvallista matkaa.

Ja koska kuvat tiettävästi kertovat enemmän kuin tuhat sanaa, lopuksi vielä pari irrallista valokuvaa.

Kalatorilta:



Kiinalaisia kalaverkkoja:



Katunäkymää Fort Cochista:

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

Kokeillaanpa itse, toimiiko tämä kommentointi nyt.