Kotiinpaluun aika

Tänään alan haikein mielin pakkailla tavaroitamme, sillä huomenna alkaa matka kohti Suomea. Surullista. Toisaalta oikea aika lähteä, sillä hetkittäin tuntuu, etten kestäisi enää yhtään päivää kuskin kyydissä, joka tuntee kaupungin huonommin kuin minä, eikä suostu kuuntelemaan ajo-ohjeitani. Tai toisen, joka etsii sitkeästi Princesstreethotellia MG roadilta vaikka kuinka yrittää selittää, että se on katu Fort Cochissa, ja meidän pitää kääntyä takaisin Fort Cochiin, josta kuski lähti itsepäisesti ajamaan kymmenen minuuttia aiemmin vastalauseista huolimatta.

Samalla pahoittelut, jos joku on turhaan odotellut päivityksiä. Elämä on ollut niin hektistä viime aikoina, ettei ole ehtinyt postaamaan. Monsuunin alku toi mukanaan ihanan viileän ilman ja kun välissä on ollut sateettomia tai vähäsateisia päiviä, sisällä ei ole malttanut pysyä. Nyt viileämmällä ilmalla on tullut tehtyä varmaankin se kaikki, mitä ei aiemmin ole viitsinyt liian kuuman sään vuoksi. Ja sadepäivinä? Niinä on satanut niin paljon, että sitä on ollut pakko lähteä ulos asti ihmettelemään. Parhaimmillaan kaduilla on saanut veneilyfiiliksen veden liplatellessa auton pohjaa vasten ja katujen näyttäessä enemmänkin joilta. Kotona sitten yritän saada päivityspuolen kuntoon ja naputella tänne vielä muutaman tekstin. Ja laittaa paljon kuvia.

Mutta nyt, pakkausrumba odottaa...

Muut ovat oppineet tietämään tapamme hyvin, ehkä liiankin hyvin. Aamulla Jarmon ei enää tarvitse kysyä puuroa, kun sitä ehdotetaan ihan itse. Teekupit odottavat ruokalinjan päässä meitä valmiiksi täytettynä, emmekä enää koskaan saa vahingossa kahvia. Naapuriravintolan tarjoilijalla on joka kerta yhtä hauskaa tuodessaan meille "Chekin" "billin" sijaan.

Kuitenkin tiedän jo valmiiksi, mitä tulen kaipaamaan eniten. Tylsyyden huipentuma tulee iltaisin siinä, kun kotona käännän päälle vesihanan ottaakseni lasillisen kylmää, raikasta juomavettä. Täällä respan pojat naurattavat meitä joka ilta vesijärjestelyillään. Aluksi pyysimme vettä joka ilta aina kun tulimme syömästä, ja joka ilta saimme kaksi pulloa. Niin ryhdyimme pyytämään useampaa pulloa. Jossain vaiheessa saavutimme pisteen, jossa sana vesi lennätti huoneeseemme kuusi pulloa vettä. Sama kaava toistui, kunnes pääsimme vaiheeseen, jossa meille ehdotettiin vettä. Nyt olemme tilanteessa, jossa meitä odottaa yllätys joka ilta. Homma toimii normaalisti niin, että me pyydämme vettä respasta, ja respa lähettää juoksupojan asialle. Poika sitten tuo vettä huoneeseen perässä. Aluksi yllätys oli se, että vesi odotti huoneessa jo valmiina. Nyt välillä poika osaa odottaa meitä ovella. Paras oli se, kun respa oli varastoinut vesipullot pöydän alle, ja veteli niitä sieltä esiin taikurin elkein naama loistaen. Saattaa joskus olla pojilla yövuorossa vähän tylsää, hyvä jos voimme tarjota viihdykettä.

Toisaalta joskus rutiineista poikkeaminen voi olla vaikeaa. Toissapäivänä taksikuski mitään kysymättä ajoi meidät lähiravintolaan. Vasta siellä saimme kuskille väännettyä, että olemme menossa ihan muualle. Ja jos yrität kysyä jotain respasta, saatat saada ensin vastaukseksi "water?" "key is already there" "lunch coupons?" "yes" "no" ja vasta sen jälkeen, ehkä sinun kysymyksesi kuunnellaan.

Tiedoksi

Oikeasti, minä olen päivittänyt. Valitettavaa kyllä samalla olen tullut antaneeksi elävän todisteen omasta saamattomuudestani. Vai pitäisikö sanoa kiireisestä elämästäni. Uskomatonta kyllä, olen alkanut kirjoittaa Kettuvallamikirjoitusta jo yli viikko sitten. Vasta tänään sain sen valmiiksi ja esiin. Noloa kyllä, kirjoitus tulee näkyviin alkuperäisen päivän kohdalle. Mutta tiedoksi, uusin päivitys löytyy 24. päivän kohdalta :) Ups.

Lorvailija palannut maisemiin

Palasin pikaraportoimaan.

Koska kaikki kaksi lukijaani ovat kommentoineet jo kahdesti, ja äiti on kommentoinut puhelimitse ja pystynyt kiitettävästi todistamaan lukevansa blogiani ihan oikeasti aion huomenna päivittää.

Oikeasti olisin päivittänyt jo aikaisemmin, mutta tuli lomakiireitä väliin. Kävimme mutkan Munnarissa, ja palasimme vasta juuri. Järjestelyissä tuli vastaan muutama kiemura ja aika hupeni viime viikolla olemattomiin. Huomenna ryhdyn rummuttamaan tekstiä tänne. (Älkääkä kiltit lynkatko minua jos huomenna sattuu jotain odottamatonta Intian malliin)

Pieneksi piristykseksi jos joku piipahtaa ennen sitä: tähän mennessä parhaimmat veikkaukset meidän kotipaikastamme intialaisten taholta ovat osuneet Kiinaan (minä) ja Etelä-Afrikkaan (Jarmo).

Kettuvallam, Ashtamudilake

Muutama viikko sitten (voi kauhea kuinka täällä aika juoksee, kohta pitää jo pakata tavarat, ja lähteä pois) päätimme tehdä jotain, mitä jokaisen itseään kunnioittavan Keralankävijän on tehtävä: vuokrata houseboatin eli Kettuvallamin. Näitä nykyisin lähinnä turistien hemmotteluun suunnattuja veneitä on aiemmin käytetty tavaran kuljetukseen tällä alueella, jolla mutkittelee uskomaton määrä vesistöjä maakaistaleiden välissä. Liikkuminen veneellä näkyy edelleen olevan monesti mielekkäämpää kuin autolla. Tarjolla näkyy olevan suuri määrä eritasoisia ja hintaisia kettuvallameja, kaikissa tulee mukana henkilökunta (kapteeni, perämies ja kokki), ja ainakaan halvimmissa hinta ei päätä huimaa kun miettii, mitä rahalla saa.

Useammassa lähteessa oli tullut vastaan tieto, että Alappuzhasta (Alleppeystä)on välillä lähdössä Kettuvallammeja ruuhkaksi asti, joten päätimme suunnata hieman kauemmaksi Kollamiin oman rauhan toivossa. Rauhan puolesta ratkaisu osoittautui erittäin onnistuneeksi, samoin luulen, että turistien pienempi määrä Ashtamudilla saattaa vielä tarjota jotain aidompaa. Kaupunkina kuitenkin Kollam, noh, järvelle äkkiä, ja äkkiä pois, ei mitään tarvetta jäädä pitemmäksi aikaa. Alappuzhassa taas pysähdyimme mennen tullen ihastelemaan idyllistä tunnelmaa ja kävelemään rannalla. Voin sanoa ymmärtäväni täysin, miksi turistit lähtevät matkaan nimenomaan Alappuzhasta, jos aikaa on se pari vuorokautta pysähtyä ohikulkumatkalla jommassakummassa. Jotain positiivista ja mielenkiintoista Kollamista sen lisäksi, että siellä on kaunis järvi? Se on Cashewpähkinäkaupunki. Cashewpähkinöitä kasvaa siellä joka paikassa ja näitä pähkinöitä prosessoivia tehtaita löytyy kaupungista valtaisa määrä. Nyt olemme mekin maistaneet cashewpähkinää suoraan puusta, kypsänä ja raakana.

Matkalla saimme todistusaineistoa siitä, kuinka punainen osavaltio Kerala onkaan. Olimme liikkeellä vappupäivänä ja matkalla ohitimme useamman vappumarssin, joissa edettiin punaliput liehuen. Sirppi ja vasara tuossa mittakaavassa kieltämättä ovat hätkähdyttävä näky täällä asti, vaikka kaikkiin Lenincentereihin ja Stalineihin täällä on alkanutkin jo tottua. Yhtään kuvaa kunnon marssista ei tullut ällistykseltä otettua, mutta nämä kaksi riksaa ovat mielestäni aika suloinen näky.



Tulipa hyppäys aiheesta. Otimme siis vuorokauden matkan: hiljaista lipumista järvellä asuntoveneellä, hyvää paikallista ruokaa, kauniita maisemia ja totaalista rentoutumista. Lisäksi varasimme paikalle pienemmän veneen noutamaan meitä lounaan jälkeen kylävierailulle, koska asuntoveneellä ei pienin kanaviin pääse. Tämä oli ehdottomasti kannattava veto, koska niitä hetkiä en varmasti unohda ikinä. On upea tunne lipua bambukepillä pukattavalla veneellä rukousten kaikuessa kaiuttimista palmujen latvasta ja nähdä miten paikallinen elämä ympärillä pyörii. Savu nousee hiljalleen ilmaan tulilta, joilla ruoka valmistuu, kanat kotkottavat, vuohet katselevat rannalta kun livut ohi. Lapset pinkaisevat rannalle vilkuttaman ja rohkeimmat tulevat kyselemään olisiko sinulla kynää (Harmi, ei muistanut ottaa yhtään mukaan). Paikallisessa kaupassa chai-kupposta juodessa keräät paikalle melkoisen väkimäärän uteliaita tekemään tikusta asiaa kauppaan.











Ja kyllä, näistä silloista me menimme ali tällä veneellä.


Ja kettuvallam sitten? Ihana vuorokausi. Söimme hyvin, liiankin hyvin. Kokki teki ruokaa vähintään neljälle ja oli verisesti loukkaantunut, kun emme syöneet kaikkea. Koko miehistö oli ihana. Kaikki juttelivat kanssamme aina kun kun löysivät vapaan hetken ja kielitaito antoi myöten. Ja jokainen minut ja Jarmon tunteva tietää, että meille tämmöinen loma on välillä enemmän kuin tarpeen, koska lomalla me pöljät emme osaa pysähtyä niin kauan kuin nähtävää ja tekemistä riittää.

Lopuksi vielä muutama kuva.


Veneemme




Turistikuvien aatelia. Hyvä esimerkki Keralalaisesta lounaasta
ja ruuan määrästä kuitenkin.


Simpukanpyytäjiä

Ja kyllä, lupaan vielä päivittää uudemman kerran tällä viikolla. Tänään en jaksa kirjoittaa toista postausta. Täällä kuumassa kun on viettänyt pari kuukautta niin sitä vilustuu heti kun lähtee vuoristoon. Munnarin sää taisi vastata Suomen kesää, mutta toi silti mukanaan flunssan. Kuulumisiin.

Elämänmenosta

On tylsää olla lakossa, jos kukaan ei tiedosta sitä. Sitä kokee itsensä vain entistä tarpeettomammaksi. Uhosin itsekseni, etten kirjoita mitään, ennenkuin joku kysyy, miksen kirjoita. Nyt uhkaa kuitekin ajatusten ylivuoto. Sanon nyt kuitenkin uudemman kerran, että ihan oikeasti toivoisin kommentointia enemmän,vuoropuhelukaan ei olisi pahitteeksi. Kommentointi anonyymistikin on ihan sallittua, jos ei omalla nimellä uskalla, vaikka tutun nimen näkeminen, tai joku vihje rivien välissä mieltä lämmittääkin. Itseni toistamisen uhallakin sanon, että on tympeä kirjoittaa blogia, jos ei tiedä lukeeko sitä oikeasti kukaan. Ja jos ei lue, syvimmät tunnot ilman sisäistä sensuuria on helpompi vuodattaa päiväkirjaan tai pienen piirin sähköpostiin. Kiitos kaikille tähän mennessä kommentin jättäneille, kommenttien määrää ei kuitenkaan ole rajoitettu yhteen ;)

Elämä täällä on ottanut omat uomansa. Välillä tuntuu, että olemme juuttuneet johonkin aikaluuppiin, ja elämme saman päivän aina uudestaan ja uudestaan. Aamulla herätys, aamutoimet ja aamupalalle. Minä syön kaksi idliä, chutneytä, appamin ja mitä kastiketta nyt sattuu olemaan sekä teetä, Jarmo taas muroja ja paahtoleipää sekä teetä. Aamiaisen jälkeen Jarmo lähtee töihin ja minä huoneeseen tai satunnaisesti kaupungille. Jos olen paikalla tapaamme lounaalla, jolloin päivään tuo vaihtelua se, syömmekö meille kuuluvan lounaan vai otammeko leivät tai nuudelit kahvilasta. Saatamme myös yllättää itsemme tilaamalla vaikka vesimelonimehua ananasmehun sijaan. Illalla töitten jälkeen lähdemme syömään johonkin ravintolaan tai käymme ensin salilla ja suihkussa ja lähdemme sitten ravintolaan. Mielenkiintoista? Kuitenkin olen sanonut, että jos täällä tulee päivä, jona en ylläty mistään, olen nähnyt tarpeeksi Intiaa. Sitä päivää ei ole vielä tullut. Vai mitä sanotte näistä?









Joskus sitä miettii alkaako olla jo liian tottunut tähän kaikkeen, kun ei edes silmää räpäytä vaikka ympärillä tapahtuisi mitä. Yhtenä päivänä äitini kysyi minulta, mitä kuuluu. Vastasin "ei mitään ihmeellistä, sitä samaa" ja aloin miettiä. "No jaa, viikonloppuna näin värjättyjä tipuja, norsun kuorma-auton lavalla, hotellihuoneessamme oli kissa ja kala ja ajoimme kaksi kolaria, mutta ei sen kummempia." Kai se sitten on normaalia täällä.

Äsken tuli tauko kirjoittamiseen kun henkilökunnan naispuolisen jäsenistön keskuudessa oli kiirinyt sana, että minä olin ostanut sarin. Täällä riitti vilskettä kun minut käytiin pukemassa sariin ja kävelytettiin pitkin käytävää ja haettiin vielä lisää väkeä katselemaan. Samalla sain onneksi hyvän opastuksen sarin pukemiseen, ja tytöt kokeilivat millä tavalla puettu sari sopii minulle parhaiten.

Sunnuntaina olemme menossa häihin. Siinä syy sarin ostoonkin. Huominen menee varmaan tehokkaasti kaupungilla, sillä Jarmo tahtoisi käydä ajamassa vesiskootterilla jos sää sallii ja vaatteita se mieskin tarvii. Koko viikko on vierähtänyt sujuvasti kun olemme metsästäneet kohtuuhintaisia juhlavaatteita kahdelle naiselle, ja tänään pitäisi vielä löytää korut ja kengät. Shoppailu Intiassa voi olla valtavan hauskaa ja samalla valtavan rasittavaa. Voit istua ahterillasi ja juoda teetä kun myyjät esittelevät sinulle toinen toistaan kauniimpia sareja. Sinulle lauotaan kohteliaisuuksia, kuten sinä tuoksut niin hyvälle, minä tykkään sinusta, tai sinä olet niin lihava, että sinä et voi käyttää silkkisaria, koska sinä näyttäisit siinä vain entistä lihavammalta. Toisaalta voit istua turhautuneena katsomassa kun myyjä esittelee sinulle kasan sareja jotka ovat väriltään jotain kammottavaa pinkin ja violetin välimuotoa ja pyytää nähdä violettia. Kun myyjä kieltäytyy näyttämästä enempää violetteja sillä perusteella, että hän on jo esitellyt niitä kymmenen, voit kokeille pyytää pinkkiä ja yllättyä vastauksesta.

Ensi viikolla pyhästi lupaan, jos joku sitä ihan oikeasti odottaa, että kirjoitan rästiin jääneet postaukset. Viimeisen postauksen jälkeen olemme käyneet kettuvallamilla Ashtamudijärvellä, viettäneet viikonloppua maailman ihanimmassa hotellissa Cherai Beachilla, kokeilleet ayrveda-hoitoja ja sunnuntain jälkeen käyneet Intialaisissa häissä. Ja luoja yksin tietää mitä muuta elämä täällä tuo tullessaan.

Vaatteiden ompelua Intian malliin

Viime viikolla pesulan väki päätti kutistaa lempisalwarkameezini valmiiksi tavoitepainooni sopivaksi (mistä ne arvasivatkin?). Koska minulla on muutenkin huutava pula tähän helteeseen tarpeeksi vilpoisista vaatteista ei auttanut muu kuin suunnata kaupungille ostoksille.

Intialaisilla tuntuu olevan hassu käsitys, että isojen tyttöjen pitää pukeutua ruskeaan tai vaatteen on vähintäänkin oltava mallia säkki, jossa on reiät päälle ja käsille. Sääli minulle sillä rakastan värejä, ja roikkuvat vaatteet eivät todellakaan imartele tätä vartalotyyppiä. Niinpä päädyin muutaman turhautumisen jälkeen teettämään itselleni sopivat vaatteet. Asiaa auttoi myyjä joka seisoi vieressä vakuuttamassa "Eeeeeniting wee kan duu". Myös edellisen reissun positiiviset vaatteittenteettokokemukset olivat vielä tuoreessa muistissa.

Sopivat kankaat löytyivät ja myyjä lähetti juoksutytön asialle, ja me perässä. Ompelimo sijaitsi vilkasliikenteisen kadun vastakkaisella puolella ja jo tien ylitys sai Intiassa vähemmän aikaa viettäneen ystäväni pyörittelemään silmiään.

Ompelimossa alkoi sitten mittojen otto ja keskustelu siitä, minkälaisen vaatteen haluaisin. Mitä tilasin: Puoleen reiteen ulottuvan hihattoman, muotoillun, tyköistuvan yläosan avaralla kaarimuotoillulla kaula-aukolla ja salwar-housut. Mitä sain: 20 cm rinnan kohdalta liian leveän yläosan, jolla oli pituutta reilusti yli polvien (kaula-aukko sentään meni nappiin) sekä valtavat pussihousut (noh, salwarithan nekin), joissa toinen lahje oli puoli metriä leveämpi ja pitempi kuin toinen. Paikanpäällä katsottuna nämä vaatteet tietenkin näyttivät varsin hyvin tehdyiltä, ja totuus paljastui vasta GH:lla niitä sovittaessa. Jaa miten en huomannut esim. lahkeiden eriparisuutta paikan päällä? Valtava määrä rypytettyä kangasta äkkiseltään katsottuna saattaa hämätä kokematonta katsojaa aika hyvin.

Illalla ajelimme takaisin keskustelemaan työn laadusta. Ompelija oli vakaasti sitä mieltä, että housuissa ei ole mitään vikaa, vaan ne ovat "Indian style" ja "bjuuuuutiful". Minä olin mitä ilmeisimmin ymmärtämätön moukka, joka ei tiennyt pussihousuista mitään. Yritä siinä nyt sitten vakavalla naamalla selittää, että ei kai Indian style nyt tosissaan tarkoita sitä, että toinen reisi näyttää siltä, kuin housujen sisälle olisi jemmattu täysikasvuinen vesimeloni, vaikka toinen lahje pysyy paidan sisällä piilossa. Eikä varmaan myöskään ole tarkoituksenmukaista että lahje seuraa perässä kuin laahus.

Ompelija päätyi siihen tulokseen, että minä en ymmärrä mitään pussihousuista, minä olen lihava ja housuja pitää leventää (ei väliä, vaikka kuinka vakuuttelin, että ne ovat juuri sopivan kokoiset ylhäältä). Lopputulos: Housut kelpaisivat vanteella vahvistettuna sirkuspellelle, mutta lahkeet ovat sentään samankokoiset. Kaikki rypytyksen on purettu reisistä, ja osa on siirretty takapuoleen. Vyötärön kohdalla on siis kangasta varmasti kaksiin housuihin, mutta onneksi nuo vaan vedetään narulla tiukaksi. En jaksanut enää inttää, vaan päätin ommella ne itse Suomessa sopiviksi. Yläosa on nyt loistava, tosin liian pitkä. Sitä on mahdoton lyhentää ilman että kirjailut kärsisivät. Ehkä siitä voi tehdä mekon jonain päivänä. Tahdoin nimenomaan lyhyemmän yläosan sen tähden, että pitkiä minulla on jo kaappi täynnä, ja lyhyt olisi vähän käyttökelpoisempi Suomessa. Mutta täällä on turha ajatella itse, menee hukkaan kova aivotyö :)

Valitettavasti en saa vaatteesta kuvaa tänne, koska vein sen toiveikkaana pesulaan. Jos ne onnistuisivat kutistamaan sitä samassa suhteessa kuin lempparisalwariani, tämäkin saattaisi olla kohta sopiva.

Tällä viikolla lupaan päivittää ainakin vielä kerran, sillä viime viikonloppuna kävimme Kettuvallamilla, eli asuntoveneellä Kollamin takavasillä ja sieltä olisi upeita kuviakin luvassa. Tai pitäisi olla, en minä ole niitä itsekään vielä katsonut.

Viikonloppu Thekkadyssa

Ensiksi sananen lakosta. Kaupungilla kuului olleen mielenosoituksia, mutta ne sujuivat mitä ilmeisimmin harvinaisen rauhallisesti. Ainakaan meidän korviimme ei ole kantautunut mitään tietoa mistään levottomuuksista, lehdissäkään ei mitään mainintaa ollut. Turvatoimet olivat siis hieman ylimitoitettuja, parempi lienee kuitenkin niin. Voihan se olla että yksi syy tilanteen rauhallisena pysymiseen on juuri se, että ihmiset pysyttelevät mahdollisuuksien mukaan kotona ja poliisien määrää katukuvassa on lisätty. Mutta nyt Thekkadyyn ja Periyarin luonnonsuojelualueelle.

Lähdimme siis pienelle viikonloppumatkalle villin luonnon keskelle toiveena nähdä joitakin eläimiä ja kasveja. Kaikkien mielessä varmasti kummitteli mahdollisuus nähdä villinorsuja, mutta tiedossa toki oli, että tämä on tuurista kiinni. Alueella asustelee myös arviolta nelisenkymmentä tiikeriä, mutta sellaisen näkeminen olisi jo melkoinen lottovoitto.

Jo matka sai haukkomaan henkeä upeiden maisemien vuoksi. Mutkittelva tie vihreillä vuoristorinteillä keskellä sumupilviä oli melko vaikuttava näky. Kylät ja kaupungit, kumipuuplantaasit, tee- kahvi- ja mausteviljelmät rytmittivät menoa kun nousimme ylöspäin matkallamme Thekkadyyn. Neljän tunnin matkan jälkeen käännyimme melkoiselle kärrypolulle, jonka päässä sijaitsi hotellimme.



Voi mikä taivas. Ei ketään muita, kuin oma porukkamme (no tietysti pieni henkilökunta), taivaallisen kaunis luonto ympärillä, uskomattomat viidakon äänet ja tarjolla parasta intialaista ruokaa, jota olen koskaan suuhuni pistänyt. Lauantaina ei ollut mitään muuta tekemistä kuin syödä, patikoida lähiympäristössä paikallisen oppaan kanssa ja maata riippumatossa kuuntelemassa lintuja ja ötököitä.




Kävimme kävelyllä niin pitkallä kuin pippuri kasvaa



Haistelimme kahvipensaan kukkien tuoksua


Maistoimme tuoretta kaardemummaa ja viherpippuria, ihmettelimme ananaksia ja banaaneja. Haistelimme tuoreita kahvipapuja ja vaniljatankoja. Ikävä kyllä osa porukasta onnistui pyydystämään myös muutaman kuivalla maalla elävän iilimadon. Itse kuuluin niihin onnekkaisiin, jotka näiltä välttyivät.

Seuraavan päivän ohjelmassa oli aamuristeily Periyarlakella ja voi pojat ette usko mitä se meiltä vaati. Olemme Jarmon kanssa aina vitsailleet siitä, että meidän pitäisi osallistua Amazing raceen ja nyt saimme ensi käden tietoa siitä, miltä se tuntuisi. Edellisenä iltana meille oli käynyt metsähallituksen kaveri kertomassa, että vaikka laiva lähtee vasta aamu kahdeksalta, niin meidän pitäisi olla portilla jo aamu kuudelta, jos meinaamme saada hyvät paikat laivaan, sillä vain kaksikymmentä ensimmäistä pääsee yläkannelle. Ja sinnehän me tietysti halusimme, koska sieltä näkee parhaiten. Sen verran saimme helpotusta elämään, että puistoon sisäänpääsyliput saimme hommattua ennakkoon ja näin ohitimme aika monta ajoneuvoa heti kättelyssä. Mutta voi sitä adrenaliiniryöppyä kun puiston portit aukaistiin. Joka puolella oli kylttejä joissa luki nopeusrajoitus 20 km/h ja ohittaminen kielletty, mutta, noh, me olemme Intiassa... Ja autoillahan ei päässyt perille asti. Meidän kunniaksemme on todettava, että minä ja Jarmo olemme salamannopeita hyppäämään ulos melkein liikkuvasta autosta ja ryntäämään juoksuun. Jarmo on myös melkoinen kiituri verrattuna intialaisiin (ei naureta siellä). Minäkin olisin ollut varsinainen pikajuoksija jos ei yöllä iskeneen flunssan aiheuttama astmakohtaus olisi pakottanut kaivamaan vauhdissa astmapiippua ja jatkamaan juoksua vasta sitten kun henki taas kulki. Ja me olisimme päihittäneet kaikki juoksussa, mutta kun ne epäreilut intialaiset tulivat ja ajoivat riksalla ohi, nih. Mutta puoli kilometriä juoksua näyttää riittävät intialaiselle kuin intialaiselle ja me suomaliset pääsimme lippuluukulle toisena (päihitimme jopa ne riksakaverit, kun eivät jaksaneet juosta edes sitä lyhyttä matkaa, haha)Meidän edessämme oli vain yhdessä puiston sisäpuolella sijaitsevista hotelleista yöpynyt porukka.

Mutta eihän tämä hauskuus tähän loppunut. Kun tässä vaiheessa alkoi kaavakkeitten kilpaa täyttely sekä kova töniminen ja etuilu lippuluukulla. Onneksi me olemme saaneet jo Bangaloressa kahdeksan kuukauden kurssin intialaiseen jonottamiseen ja olemme siinä jo ihan semiammattilaisia. Saimme kuin saimmekin liput yläkannelle mutta sinne hyvien paikkojen saanti vaati vielä yhden juoksu- ja tönimiskilpailun ennen laivaannousua. Merkittävä muistiin, jos joskus lähdemme amazing raceen: astmalääkkeet oltava kunnossa, vanhentuneista ei ole mainittavaa hyötyä; juoksemista on harjoiteltava, intialaiset eivät ole mainittava vastus, heidän voittamisensa juoksukilpailussa ei vielä kerro koko totuutta; rahat kaivettava taksia varten valmiiksi hyvissa ajoin, nyt onneksi oma kuski mukana.

Seuraavaksi näkymiä veneeltä:











Veneilyn jälkeen ajoimme hotellille pikaisille masala dosille (rapea hapatetusta riisi- ja linssitaikinasta tehty lättyrulla, jonka sisällä on maustettua peruna-kasvispaistosta) ja sieltä palasimme puiston alueelle patikoimaan. Kolmen tunnin patikkareissu tässä helteessä kuulostaa mahdottomalta ajatuksenakin, mutta uskokaa pois oli sen arvoista. Ja ympäröivä luonto kyllä sai unohtamaan, että kävely oli edes rankkaa (tosin seuraava vuorokausi muistutteli tästä sitten senkin edestä) Vielä vähän valokuvia matkan varrelta.




Paikallisia menossa kalaan



Tämän juuresta tehdään kurkuma



Opas juttelemassa lintujen kanssa



Banyanpuu



Tikka puuhissaan



Allekirjoittanut keinumassa


Viimeiseen kuvaan liittyen otan vastaan veikkauksia kumpi kyllästyi ensin tuijottamaan toista, me apinavauvaa vai apinavauva meitä?


Yhteenveto reissusta? Rankka reissu, mutta ehdottomasti sen arvoinen. Minä nukuin vuorokauden putkeen sen jälkeen ja näin harhoja matkalla kotiin. Opetus tästä, kolmenkymmenen asteen helteessä ei kannata lähteä patikoimaan kipeänä. Norsuja ei näkynyt, mutta kuten varmasti suurin osa tutuista on jo kuullut innostuneen selontekoni, norsunkakkaa kyllä. Ja paljon. Ja hei, onhan se jotenkin hienompaa se kakka kun se on villiä. Villisikoja ja Biisoneja näimme lauman, samoin valtavan määrän erilaisia lintuja. Tutustuimme myös uskomattoman värikkäisiin ja suuriin perhosiin, onnistuimme näkemään myös Intian suurimman perhoslajin. Erilaisia eksoottisia kasveja pääsimme näkemään, haistamaan ja maistamaan valtaisat määrät. Mieleenpainuvimmat kokemukset tältä reissulta? Patikoida metsässä, joka on niin läpitunkemattoman vihreä ja täynnä salaperäisiä ääniä. Maata riippumatossa illalla ja kuunnella kun viidakko valmistautuu nukkumaan. Kuunnella outoa viheltelijälintua joka lentelee jossakin näkymättömissä ympärilläsi ja kikattaa (minä, ei lintu). That's it.

Lakkoilua

Intiassa on tänään lakko. Kaupungilla on siihen liittyviä mielenosoituksia ja täällä ne eivät ole mitään rauhallisia kynttiläkulkueita. Meidät suomalaiset on suljettu oman turvallisuutemme vuoksi kampuksen muurien sisään. Tämä tilannepäivitys vain siltä varalta, että siellä päässä joku ehtii huolestua toimimattomien yhteyksien vuoksi. Täällä meistä kyllä pidetään huolta. Kirjoittelen lisää myöhemmin päivällä, silloin on luvassa tekstiä ja kuvia viikonlopusta Thekkadyssa.

Ei kysyvä tieltä eksy mutta saattaa menettää järkensä

Tässä maassa vastuu kysymysten esittämisestä on kysyjällä itsellään. Kuten olen jo aiemmin kertonut, suuntaa kysyessä vastaukset menevät yleensä fifti-fifti. Tosin jos muotoilet kysymyksen tyyliin, onko joku paikka tuollapäin saat takuuvarmasti vastaukseksi kyllä. Viime päivinä olen saanut muistutuksen siitä, että olen totta tosiaan kaikesta epäilystä huolimatta saapunut Intiaan. Toisinaan tämä asia viihdyttää ainakin minua vedet silmissä nauramiseen asti, toisinaan tekisi mieli takoa päätä seinään. Onneksi on kuntosali, johon voi ladata vaikkapa kuntopyörään kunnon ylämäkiohjelman ja polkea suurimman turhautumisen pois.

Kun tiedustelet respasta paikallisen kampaamon osoitetta ja saat lupauksen, että hän soittaa sinulle kymmenen minuutin kuluttua, niin tämän olettaisi jopa Intiassa tarkoittavan seuraavaa kahta tuntia, mutta ehei. Kahdentoista tunnin ja viiden uuden kyselykerran jälkeen vastaus on, että sinulle kerrotaan kampaamon NIMI huomenna. Ai kun kiva. Tässä ajassa olisin jos ottanut kuskin ja ajanut etsimään sen **** parturin ihan itse.

Viikonloppumatkaa sunniteltaessa tiedustelet ystävällisesti olisiko mahdollista saada auto ja tietty kuljettaja ja saat vastaukseksi sure. Nyt on pieni epäilys tarkoittaako tämä lupausta tilata auto ja kuljettaja vai lupausta tiedustella asiaa. No, hotelli on buukattu reilun sadan kilometrin päähän, joten lauantai-aamu saattaa olla jännittävä paikka.

Ja niitä hauskoja puolia tässä? Ravintolassa toissapäivänä kysyin onko heillä Kalyani-merkkistä olutta. Vastaukseksi sain kyllä. Hetken päästä tarjoilija tuli kertomaan minulle, että heillä ei ole Kingfisher premiumia. (ai kiva kun ilmoitit, mutta, miten se minuun liittyy?). No mitä teillä sitten on? Tarjoilija lupaa selvittää asian ja palaa hetken päästä pöytään TADAA - Kingfisher premium -pullon kanssa.

Viime viikon torstaina täällä juhlitti Vishua (kuulemma paikallinen uusi vuosi). Lauantaina rannalta lähtiessämme näimme kuinka paikalliset ampuivat raketteja. Tiedustellessamme kuskilta syytä moiseen, saimme vastaukseksi "Vishu". Keskustelu jatkui seuravalla tavalla:
- Ai onko se sitten monipäiväinen juhla
- Ei ole sir, yksipäiväinen
- Mutta eikö Vishu ollut torstaina
- Yes sir
- ja tänään on lauantai
- yes sir
- miksi ihmiset sitten ampuvat raketteja
- that Vishu sir
- Onko se monipäiväinen juhla
- no sir, one day only
(itsekseen mutisten: äh, antaa olla)
Yrittämällä saada jotain järkeä keskusteluun täällä voi helposti juuttua ikuiseen luuppiin ollen itse ainoa joka tajuaa keskutelun epäloogisuuden. Parempi hypätä pois junasta kun vielä voi.

Sentään yksi tapaus on ollut viime päivinä, jossa sain hyvinkin selkeitä vastauksia. Se taisi johtua silkasta säälistä tietämättömiä ulkomaalaisia kohtaan. Ostin eräästä tavaratalosta Salwar-kameezin ja dupatan (asun, johon kuuluu tunika, löysät housut ja huivi). Ensimmäistä kertaa asua käyttäessäni huomasin, että huivin päät olivat ompelematta. Huivi oli myös oudon lyhyt. Niinpä poikkesimme sunnuntain shoppailureissullamme kyseiseen tavarataloon kysymään asiasta.

Meidät ohjattiin ompelutiskille, jossa kohteliaasti tiedusteltiin asiaamme. Yritimme kovasti molemmat selittää, mitä asiamme koskee, ja viisi intialaista yritti arvailla vuorotellen, minkälaista asua haluamme ommeltavan. Lähimmäksi osunut taisi veikata, että tahdon ostamaani asua kavennettavan. Vartin selitysyritysten jälkeen yksi myyjistä rohkeni viimein kohteliaasti tiedustella meiltä puhummeko me englantia. Hetken aikaa katsoimme hölmistyneenä toisiimme. Jarmo taisi saada ensin kerättyä itsensä ja sanottua, että koko ajan. Vasta tässä vaiheessa tajusimme, että eivät taida myyjäparat ymmärtää aksentistamme yhtään mitään. Intianenglantiin vaihdettuamme alkoivat asiat sujua. (tiedetään tiedetään, oma moka, mitäs emme puhu intianenglantia Intiassa, jos kerran osaamme, mutta kun ei vaan anna sisu periksi tehdä sitä, jos joku ymmärtää muuten, kun kuulostaa edelleen omaan korvaan niin hassulta kun itse puhuu niin).

Päät huiviin toki luvattiin ommella, mutt tässä vaiheessa selvisi, että huivin kuuluukin olla niin lyhyt, koska se on yksipuoleinen dupatta. Ja mistä ihmeestä minä olisin sen voinut tietää, en ole ikinä ennen moiseen kapistukseen törmännyt. Tämän jälkeen suurin osa myyjätytöistä paineli nurkan taakse hihittämään ja joku kävi aina välillä kurkkaamassa minua ja sen jälkeen kuului taas alkavan uusi joukkohysteriakohtaus. No myönnettävä on, että nauratti minuakin. Tämän jälkeen teamleaderi otti meidät siipiensä suojiin - tietämättömät ulkomaalaiset - ja esitteli meille koko tavaratalon. Saimmepa samalla yksityiskohtaisen esittelyn Intialaisten miesten hääasuihin, silkkikankaisiin, miesten vaatteisiin ym. Sareja olisivat kovasti halunneet esitella samoin kuin Keralan perinnevaatteita. Harmitti kovasti, että oli niin kovin hikinen ja nihkeä olo, ettei jaksanut ryhtyä sillä hetkellä vaatteitensovitusrumbaan. Lupasin palata paikalle uudemman kerran.

Tuli taas kuvaton postaus, mutta seuraavaan lupaan kuvia sitäkin enemmän. Olemme nimittäin lähdössä viikonlopuksi Thekkadyyn ja toiveissa olisi nähdä norsuja. Jos nyt norsuja ei näy, niin varmasti kameraan tallentuu upeita kuvia pienemmistä eläimistä ja linnuista. Nyt on lähdettävä katsastamaan paikalliset kirjamessut.

Viikonlopun kuulumisia

Viikonloppuna vietimme todellista minilomaa ihan täällä omassa kaupungissa. maanantai-aamuna oli mukava herätä, kun tuntui kuin olisi ollut pitemmälläkin reissulla.

Lauantai-aamun aloitimme rehvakkaasti vuokraamalla oman veneen kahdeksi tunniksi. Näin ei toki ollut tarkoitus, mutta onnistuimme saapumaan satamaan, juuri kun isompi vene lähti ja kun puntarissa oli tunnin odotus tai reilu kahdeksan euron hinta päätä kohden omasta veneestä, niin voitte arvata kumpi voitti. Niin sitten kiertelimme katselemassa kaupunkia mereltä päin. Tosin sitä voisi paremminkin tunnin lauantai-aamustaan viettää kuin katselemlla intialaisia teollisuusalueita, mutta toinen tunti oli toki tämän odotuksen arvoinen. Intialaiset tuntuvat muuten olevan käsittämättömän ylpeitä kaikesta teollisuuteen vivahtavastakaan, ette usko kuinka monta tehdasta, patoa, öljyputkea tai muuta vastaavaa minullekin on jo ääni väristen esitelty.



Mutta tosiaan se toinen tunti, kaupunkia mereltä, paljon kalastajia, merilintuja, hyppiviä kaloja ja olo kuin julkkiksella kun jokainen mies ohikulkevissa veneissä vilkutti sinnikkäästi niin kauan kunnes tuli takaisin vilkutetuksi. Valitettavasti sää oli hieman sumea kuvaamiseen, mutta saatte näistä varmaankin käsityksen, miltä täällä näyttää.









Veneretken jälkeen vietimme hermoja repivät puoli tuntia pizzahutia etsimällä. Täällä paikkojen löytäminen ei aina ole ihan yksinkertaista. Osoite saattaa olla sejase katu numero 2-5000. Ei paljon numero auta. Kun kysyt tietä, joka toinen näyttää yhteen suuntaan ja joka toinen toiseen. Ja kartasta ei ole apua, koska suurin osa kuskeista ei sitä osaa lukea (älkääkä luulkokaan, että auttaisi, että sinä osaat, koska yksikään ammattiylpeyttä tunteva kuski ei ota sinulta neuvoja vastaan, ei etenkään jos olet länsimaalainen ja vielä vähemmän jos olet nainen).

Seuraava suuntamme oli Serai beach. Vielä en ole uskaltanut laskea, montako harmaata hiusta sain matkalla. Tie halkoi kylän toisensa jälkeen ja oli kapea. Liikennettä oli paljon ja kuski tuntui ottaneen elämäntehtäväkseen ohittaa jokaikisen samalla tiellä liikkuvan ajoneuvon. Hinduksi kääntyminen alkaa houkuttaa, silloin minulla olisi ainakin uusi elämä tiedossa liikenneonnettomuudessa menettämäni jälkeen. Onneksi aaltojen kohina, pehmeä hiekka ja kylmä olut laannuttivat pahimman järkytyksen. Minä onnistuin jopa näkemään delfiinejä ravintolan terassilta poikien uimareissun aikana. Loppusilauksen päivälle antoivat vielä auringonlasku rannalla ja lopuksi taukoamaton salamointi jossakin lähellä mutta silti tarpeeksi kaukana.





Ja sunnuntai... Sunnuntaina olikin sitten helppo raahat Jarmo vielä yhdelle shoppailureissulle. No pakko oli, koska miehenkin on joskus ostettava kenkiä, ainakin, jos entiset meinaavat hajota palasiksi joka askeleella. Ja tottahan siinä nyt samalla nainenkin itselleen huomaamatta yhdet kengät ostaa (ihan oikeasti, niille oli tarve). Epäilen pienoista taktikointia, suurin osa kaupoista kun oli kummallisesti kiinni, vaikka minulle oli toista etukäteen vakuutettu. Jälkikäteen vain sanottiin, että olipa mukava shoppailureissu, kun ei tarvinnut niin monessa kaupassa käydä...

Niin, ja se kommenttiloota... Meninpä kehumaan liian aikaisin omia humanistin ATK-taitojani. En minä tiedä miksi, mutta välillä se toimii ja välillä se ei toimi. Ei siis syytä paniikkiin. Kyllä minä kirjoitan, ja olen oikeasti ihan kauhean otettu kun olen kuullut kuinka moni ihminen tätä on lukenut ja yrittänyt kommentoida. Iso kiitos kaikille yrittämisestä. Toivottavasti jaksatte kommentoida vielä tulevaisuudessa yritämme täällä saada poikkitieteellisellä yhteistyöllä kommenttilootan kuntoon kunhan aikaa löytyy.

Muutama sana kuljettajista

Täällä liikkuminen muuten kuin autolla on mahdotonta. Guesthouse sijaitsee kaupungin laitamilla ja ja ainoa tapa lähteä täältä mihinkään on tilata auto kuljettajineen. Riksalla täältä lähteminen olisi melkoista extremeurheilua tien huonon kunnon ja mutkaisuuden vuoksi. Autolla liikkuminenkin nostattaa välillä verenpainetta jopa Intian suurkaupungin liikenteeseen tottuneelle.

Kaksi suurinta ongelmaa kuskien kanssa tuntuu olevan englanninkielentaidon ja paikallistuntemuksen puute. Todennäköisyys sille, että edes englanninkielentaitoisen kuskin kanssa pääsisi helpolla juuri sinne, minne tahtoo ei aina ole kovin suuri. Itse kun on ollut paikalla vasta viikon, on kohtuu vaikea neuvoa kuskille tietä. Eilen saimme melko hilpeää kyytiä istumalla kyytiin ja sanomalla kuskille go ja huutamalla stop aina sopivassa kohtaa. Tällä tavalla ajelimme pitkin kaupunkia ja hoitelimme asioita.

Vaikeus tulee viimeistään siinä, kun saat kuskin ymmärtämään, mitä tahdot. Yhtenä päivänä yritimme löytää tyttöjen shoppailureissun päätteeksi ruokasoodaa. Kuskille oli tämä kerrottu Guesthousen henkilökunnan voimin malayalamiksi. Kuskin sitten innokkaasti pysäytti auton ostoskeskukselta tänne joka ikisen kaupan ja leipomon kohdalla ja niin sitä mentiin kyselemään baking sodaa. Jo puolessa välissä matkaa kyydissä oli kaksi epätoivoista rouvaa, jotka yrittivät saada kuskin ymmärtämään, että ei se nyt ole niin tärkeää, riittää jo. Voitte varmaan arvatakin, että turha toivo.

Toinen esimerkki sattui eilen, kun Jarmo kovin hienosti sai englantia ymmärtämättömän kuskin tajuamaan, että ICICI-pankin automaatti pitäisi löytää. Kun automaattia ei meinannut löytyä, yritti Jarmo sanoa kuskille, että anybank is good, jollon yllätysyllätys kuski meinasi lähteä etsimään Anybankia. Siinä olisi ilta sujunutkin sitten rattoisasti.

Ja lopuksi pahoittelut kaikille, jotka ovat yrittäneet turhaan kommentteja jättää. Onhan se kiva kauheiden uhkausten kera kommentteja kerjätä, ja sitten laittaa asetukset niin, että kommentointi on mahdotonta (mutta hei, minä en ole meidän perheen insinööri, koittakaa muistaa, että minä olen se humanisti, ymmärtekee, ymmärtekee). Nyt pitäisi toimia (Ihan itse korjasin).

Ja tiedän, kuvaton bloggaus=tylsä bloggaus, mutta me olemme olleet liikkeellä tämän alueen ulkopuolella pääasiassa pimeällä. Yritämme kunnostautua viikonloppuna ja ottaa paljon valokuvia.

Kotityöt

Eilen hoidin päivän kotitöitä niinkuin kunnon kotirouva ainakin. Pesin pyykit (vein pyykkipussin pesulaan), tein ruokaa (avasin banaanin ja ojensin miehelleni sipsipussin) sekä siivosin (tyhjensin viimein loppuun kassini, joka on lojunut tiellä siitä lähtien kun tulin ja siirryin käytävän nojatuoliin lukemaan kun siivoajat tulivat oikeasti siivoamaan).

Kaikesta tästä rasittuneena koen ansainneeni shoppailupäivän tyttökaverin kanssa ja suuntaan täksi päiväksi lähimpään ostoskeskukseen miettimään kynsilakan väriä. Puolustuksekseni on sanottava, että tarvitsemme hammastahnaa ja tuliaisiksi lupasin myös miehelleni uuden deodorantin, ettei hänen tarvitse käyttää vähää vapaa-aikaa sen ostamiseen.

Miehelleni kunniaksi on sanottava, että myös hän osallistuu kiitettävästi kotitöihin. Eilen hän silitti vaatteet (haki pyykit pesulasta), sekä auttoi ruuan laitossa (avasi itse sipsipussinsa). Ansaitkoon hän moisesta niin monta kylmää olutta kuin vain jaksaa illallisella ilotulitusta katsoessaan juoda.

Tässä tämän päivän kuulumiset.

Ja ukaasiksi kaikille. Jos luette tekstejäni, olkaa ystävällisiä ja jättäkää kommentteja ainakin jossakin vaiheessa. Kokemuksesta tiedän, että kovin pitkään en jaksa vain itselleni kirjoitella, se on helpompi tehdä päiväkirjaan. Turhaa on jälkikäteen sitten itkeä, että olisi halunnut lukea, ilmaiskaa itsenne, nih. Ugh, olen puhunut.

Täällä ollaan

Täällä ollaan ja parin päivän laiskottelun jälkeen alkaa sosiaalinen paine tuntua: blogi on saatava pystyyn. Tästä saatte. Ensimmäiseksi varoituksen sana niille, jotka ovat lukeneet Bangaloren blogiani, ja odottavat jotain samanlaista, tulette pettymään. Olen rakastunut, kerta kaikkiaan. Ainakaan tässä ensi huuman vaiheessa minulta ei tule irtoamaan mitään nokkelan hauskaa kriittistä tekstiä Kochista. Katsotaan sitten kahden kuukauden päästä kun Intia taas paljastaa todellisen karvansa, jos paljastaa. Onhan tämä toki Intia, mutta kun on asunut Bangaloressa, tämä on paratiisi. Katsokaa, kuinka vihreää täällä on:




Myönnettävä on, että hämmästys on ollut suurta. Vaikka tolkutin itselleni kovasti ennen tänne tuloa, että tämä on totaalisen eri paikka - nämä ovat eri ihmisiä, kieli on eri, historia on eri, kulttuuri on eri - silti myönnän, että jossain alitajunnassani olin varautunut uuteen Bangaloreen, kauniimmassa paketissa. Mutta jokainen hetki täällä jaksaa vielä yllättää minut. Ihmiset täällä ihan oikeasti ovat paljon ystävällisempiä. Täällä ei ole lainkaan samassa määrin byrokratiaa. Eilen hankimme minulle prepaid liittymää, ja minä älypää kiikutin miehelleni minun passini ja valokuvani (mitäs herätti minut kesken päiväunien), vaikka olisi tarvittu hänen vastaaviaan. Nyt olen kuitenkin onnellinen puhelinliittymän omistaja, kunhan valokuva toimitetaan tänään. Bangaloressa meinasi jäädä liittymät saamatta kun valokuvassa oli vaaleansininen tausta ja piti olla punainen. Että siinä niitä eroja. Tämä kuvaa mielestäni aika hyvin muutenkin yleistä ilmapiiriä täällä. Minä viihdyn ja hyvin. Miksi oi miksi meitä ei lähetetty tänne vuodeksi ja Bangaloreen kolmeksi kuukaudeksi...

Täällä on myös käsittämättömän puhdasta Intiaksi. Liikenne on myös paljon vähäisempää kuin mihin olen tottunut.Tosin täytyy myöntää se, että emme ole olleet juuri liikkeellä ruuhka-aikaan vilkkaammilla paikoilla, mutta Bangaloressa tuntui yötä lukuunottamatta joka aika olevan ruuhka-aika.

Olemme nauraneet sille, miten olemme pari päivää hokeneet melkein asiasta kuin asiasta miten tämäkin on täällä paremmin. Parempi kai näin päin. Ajatelkaa mikä karmea pettymys, jos kokemus Intiasta olisi tällainen paratiisi, ja sen jälkeen tulisi lähetetyksi todelliseen maailmaan. Täällä linnut laulelevat ja kukat tuoksuvat (ihan oikeasti, piti nipistää jo itseään, eihän täällä voi kukat tuoksua, mutta kyllä).

Jottei jää liian ruusuista kuvaa, niin yksi asia on, jota kaipaan Bangaloresta suunnattomasti. Oma kuskimme Mohan. Mohan piti aina minusta huolta välillä liiankin tehokkaasti, ei ollut puhettakaan, että esimerkiksi auton oven olisin avannut itse. Kun Madam pudotettiin kaupan eteen ja ajettiin parkiin kymmenen metrin päähän, niin Madamelle pidettiin kova puhuttelu, että Madame käy vain tässä kaupassa, ja tulee sitten tähän eteen, eikä sitten lähde mihinkään, vaan soittaa Mohanille. Ei askeltakaan, ettei Madam eksy tai jää auton alle tai tule ryöstetyksi tai muuta pahaa. Ja voi sitä paheksuvien katseiden ja miksi sinä liikuit kysymysten määrää, jos erehdyin soittamaan naapurikaupan edestä ja sanomaan, että minä olenkin täällä.

Täällä meillä ei ole vakiokuskeja ja on täysin tuurista kiinni kenet me saamme. Yksi kuski ajaa niin hiljaa, että jopa riksat ajavat molemmilta puolilta ohi. Pari kuskia ajaa taas niin lujaa että tekee mieli pistää silmät kiinni ja rukoilla henkensä puolesta. Jotkut kuskit eivät osaa sanaakaan englantia. Joku kuskeista taas oli sujuvasti osannut ajaa kaupungille, muttei ollut löytänyt enää takaisin guesthouselle. Ja vielä lopuksi oma lempparini: kuski jonka puhelin soi taukoamatta ja joka pisti joka puhelun ajaksi parkkiin keskelle tietä: turvallista matkaa.

Ja koska kuvat tiettävästi kertovat enemmän kuin tuhat sanaa, lopuksi vielä pari irrallista valokuvaa.

Kalatorilta:



Kiinalaisia kalaverkkoja:



Katunäkymää Fort Cochista: